Olen huomannut viime viikon aikana olleeni monesti tosi vihainen. Silloin tuntuu, että sisällä pakahtuu ja kaikki ärsyttää. Pelkään räjähtäväni, jos joku sanoo jotain, mistä saatan loukkaantua. Eristäydyin ja yritin olla omassa seurassani, etten näkisi muita ihmisiä.

Mutta... alkoholistin aikuisena lapsena en salli itselleni tätä vihan tunnetta vaan yritän tukahduttaa sen. Pelkään omaa vihaani ja miten se voisi rikkoa ihmissuhteitani. Tiuskin läheisilleni ja olin oikein vaativa. Eniten vihasin varmaan itseäni ja omaa tarvitsevuuttani. Olisin halunnut pärjätä ihan itse vaan ehei, minähän ihan väkisinkin tarvitsin muita ihmisiä. Sekin vielä!

Olen huomannut, että kerään tukahdutettua vihaa, kun en uskalla ilmaista omia tarpeitani ja/tai pitää rajojani. Annan muiden ihmisten päättää asioista, vaikka itse olisin halunnut jotain muuta. Vetäydyn kihisevän kuoreni sisään kuin marttyyri ja saastutan muiden iloa murjottamalla. Olen vihainen, mutten tunnusta olevani vihainen. Tai sitten joskus tunnustan olevani vihainen, mutta en osaa muuttaa tilannetta.

En osaa riidellä suhteessa kunnolla ja uskalla sanoa suutani puhtaaksi. En sano, mitä ajattelen (tai haluaisin) itse, vaan saatan hyökätä verbaalisesti muiden kimppuun. "Kun sinä olet tuollainen..." "Oletko huomannut tekeväsi näin...?" Syytän siis muita heidän tekemisistään tai olemisistaan. Pelkään itse sanoa, mitä todella haluan ja ajattelen. Kuvittelen heidän ehkä lukevan ajatuksiani. Pelkään, etteivät he kunnioita tai arvosta minua. Pelkään henkilökohtaista arvostelua, mutta olen hanakka tarjoamaan sitä itse. Vikahan on aina muissa... vai onko? Pelkään, että minut hylätään, jos olen oikeasti oma itseni ja ilmaisen itseäni avoimesti.

Sain tällä viikolla vihani laantumaan ottamalla sen vakavasti. Tajusin yhtäkkiä, että vihani miessuhteessani on nyt lähes samanlaista kuin murrosikäisenä oli vihani äitiäni kohtaan. Tuossa tilassa tunnen olevani satimessa. Olen toisen ihmisen armoilla. Teini-ikäisenä asuin yksinhuoltajaäitini kanssa ja olin hänestä taloudellisesti ja henkisesti riippuvainen. En osannut itsenäistyä, koska koin olevani niin riippuvainen äidistäni. En uskaltanut kiukutella hänelle kuten teinien kuuluisi, koska hän oli minun ainoa tuki ja turvani. Olin ainoa lapsi ja isästäni ei ollut paljoa apua. Minulla ei ollut ketään muita läheisiä aikuisia kuin äitini. Miten siinä voi oikein itsenäistyä? Äitini oli kietonut minut kauniiseen läheisriippuvaisuuden koukkuun ja pakettiin.

Tajusin nyt vasta olevani vähän samanlaisessa satimessa nykyisessä miessuhteessani. Olen yksinhuoltaja ja olen tunnustanut tarvitsevani apua pärjäämiseeni lasten kanssa. Olen pyytänyt apua myös tältä miesystävältä. Hän kyllä auttaa mielellään, mutta suhteemme ei ole tämän takia tasapainoinen. Hänellä ei ole lapsia ja hän kait pärjää omillaan. Minulla taas on nämä lapset ja toiveet, miten hän voisi auttaa minua sekä lapsia. Minua ahdistaa ja pelottaa ja inhottaa pyytää aina apua ja koen jääväni kiitollisuudenvelkaan. Pelkään sitäkin, miten paljon menettäisin jos hän ei olisi enää elämässäni. Hän on kuitenkin ollut melkoinen loska-astia minun kiukuttelulleni. Välillä tunnen olevani kamala narsisti ja käyttäväni tätä miespoloa täysin hyväksi. Välillä tunnen olevani uhri ja ulevani itse läheisriippuvaisten kohteeksi.

Mutta niin, takaisin siihen, miten vihani laantui. Tunnistin minussa vellovan vihan siis samaksi, mitä koin aikanaan teini-ikäisenä äitini kanssa. Tunnustin tämän vihan siis todeksi vaikkakin samalla myös tunnistin sen vanhaksi tutuksi. Oikeastaan en siis vihannut tätä miesystävääni vaan koin itsenäistymiskriisiä ja taistelin oman identiteettini ja rajojeni puolesta. Vihasin siis tilannetta. Tämän toteamisen jälkeen vihani hellitti.

Uskon, että minulla on opeteltavaa itsenäistymisen kanssa vielä. Haluaisin tunteen, että omat jalkanikin kantavat enkä ole riippuvainen muista ihmisistä. En halua mielistellä heitä saadakseni apua. Tässä koen ristiriitaa ja miettimisen aihetta. AAL toipuminenkin vaatii toisen ihmisen apua, en voi parantua eristyksissä yksin. 

Mitä haluan saavuttaa?

• Haluan oppia sanomaan, mitä ajattelen.
• Haluan kehittää uusia, terveitä ihmissuhteita, joissa on luontevaa puhua ja luottaa.
• Haluan löytää omat rajani ja pitää niistä kiinni.
• Haluan luottaa itseeni ja muihin.
• Haluan lakata miettimästä, miten muut ottavat tilanteen.
• Haluan olla AIKUINEN minä.

Alkoholistin aikuisena lapsena minulla on usein ongelmia parisuhteessani, niin nytkin. Koetin tehdä kaunalistaa tilanteen helpottamiseksi.

 

1. Mieti, mistä todella kannat kaunaa. Mitä tarkemmin pystyt erittelemään, miksi jokin teko sohaisi itsetuntoasi, sitä suuremmat mahdollisuudet sinulla on jättää asia taaksesi.

 

• Hän ei ole sellainen kuin odotin. Odotin hänen olevan pelastajani, alfa-uros. Toisaalta haluaisin olla itse pelastaja - yli-ihminen, joka huolehtii muista. Eniten haluaisin olla ylpeä hänestä. Haluaisin voida katsoa ja ajatella häntä ihaillen.
• Hän on ylivarovainen kaikessa. Hän ei ota riskejä tai kokeile uusia asioita avoimesti. Tuo käytös korostaa minussa kapinallista puolta.
• Hän on liian samanlainen kuin minä. Olen huolehtija ja hän on huolehtija. Välillämme on tasapainoilua, kuka huolehtii kenestä.
• Hän kuulee minut huonosti ja tuntee minut huonosti. Minua inhottaa/hävettää huutaa omia asioitani isoon ääneen. Hän tulkitsee minua erikoisilla tavoilla. Hän yleensäkin tulkitsee minua paljon eikä kysy miten asia on.
• Hän ei vastaa odotuksiini. Mutta en oikein tiedä, mitä odotukseni ovat? Osa odotuksista on ulkoisia ja liittyvä tyyliin. Hän ei kelpaa minulle sellaisena kuin on, mikä on taas Minun ongelmani.
• Hän haluaa minulta liikaa - aikaa ja huomiota. Olemme aivan eri elämäntilanteessa ja on vaikea sovittaa rytmejä yhteen. 
• Hänellä on paljon vapaa-aikaa ja vapaus tehdä mitä haluaa. Olen hyvin kateellinen siitä.  Toisaalta hänellä ei ole oikein mitään harrastuksia tai kaveritapaamisia. Tämän takia hänessä ei ole oikein sisältöä. Hänellä ei ole kuin työjuttuja.
• Olen tilanteessa, jossa tarvitsen apua lasten kanssa. Kun pyydän apua, minusta tuntuu kuin jäisin jotain velkaa. Annan tavallaan samalla lupauksen jostain, mitä en ehkä halua. Kipuilen itse itsenäisyyteni kanssa. Tarvitsen, mutta en halua olla tarvitseva. 

2. Mieti oma käyttäytymisesi

• Odotin häneltä liikaa. Asetin vaatimuksia, jotka kumpuavat omista tarpeistani. En keskustellut tarpeistani hänelle aidosti. Kerroin kyllä, kun olin pettynyt johonkin mitä hän ei tehnyt / teki väärin.  
• Haaveilin heti liian isosti. Katsoimme välittömästi uutta asuntoa ennenkuin edes tunsimme toisiamme. Tutustutin hänet lapsiini ja otin elämäämme mukaan liian pian. Nyt koen syyllisyyttä, kun lapset kaipaavat häntä.
• Suljin tietoisesti silmäni ongelmilta. Huomasin pian, että meillä ei ole paljoa yhteisiä asioita. Mutta oli turvallisempi ripustautua kuin tehdä asialle jotain. 
• Sekoitan helposti rakkauden sääliin. Nyt pelkään, että enemmän säälin häntä kuin rakastan häntä. Olen taipuvainen huolehtimaan muista enemmän kuin itsestäni. Nyt olen kuitenkin väsynyt tuohon ja sitä myöten häneen. Hän on kuitenkin täysin syytön tähän kuvioon. 
• Minun on vaikea ilmaista vihaani ja muita vaikeita tunteita. Keräsin kaunaa väliimme.
• Syytän itseäni vaikeuksista... tai häntä. Vaikeus voi olla kommunikaatiossakin tai vain erilaisuudessamme. Vika ei aina ole jossain ihmisessä ja kukaan ei ole itse vika. Ei hänkään. 

 

Monenlaisia ajatuksia nousi siis. Sen huomaan ainakin, että minun pitäisi puhua ajatuksistani ja tunteistani hänelle enemmän. Ottaen senkin riskin, että menetän hänet. Muuten kerään kaunaa ja sabotoin suhteen sen kautta. En voi muuttaa häntä, joten minun pitää muuttaa joko omaa käytöstäni ja ajatuksiani tai tilannetta. Mutta mitä minä varsinaisesti edes etsin? Isäänikö, jota minulla ei oikein ole ollut? Olen kyllä ihan liian itsenäinen olemaan isämäisen miehen kanssa. Toisaalta en halua itsekään olla liian äitihahmo. Ollappa kultainen keskitie! Kas, siinäpä dilemmaa. 

 

Tänään tunnen itseni hieman vahvemmaksi. Tai oikeastaan vahva on huono sana, koska ei minun kannattaisi olla vahva. Voisin sanoa, että tunnen itseni hieman virkeämmäksi. Olen erittäin iloinen, kun edessä on viikonloppu ja ensi viikolla pari päivää lomaa. Yhteensä siis neljän päivän vapaa edessä!

Osa tämän päivän hyvästä olosta tulee siitä, kun uskalsin olla heikko ja luovutin. Luovutin ja annoin pois vapaaehtoistöitä, joita olin kerännyt. Olin ajatellut, että pystyn niihin kyllä. Pieni pelko oli kyllä matkassa alusta asti. Tajusin kuitenkin aika pian, etten oikeasti pysty ylimääräisiin töihin ollenkaan. Kaipaisin kaikista eniten vapaa-aikaa. Ihan vain sitä kun saisi makoilla sohvalla ja nauttia. Ei olisi mitään pakollisia hommia odottamassa. Sehän olisi kait ihan mahdollista minullekin... kun vaan järjestän asiat niin.

Viime päivinä kodissani on ilmennyt ihan uusia piirteitä. Keittiön tiskipöytä on räjähtänyt täyteen tiskejä ja lattialla rahisee leivänmuruja iloisesti. Sänky on välillä petaamatta ja pyykit lojuvat pyykkikorin ympärillä, eivät pyykkikorissa. Mitä kummaa kodissani tapahtuu? Olenko minä antautumassa ja luovuttamassa kontrollista? Olenko epäonnistunut vai onnistunut? En ole itsekään ihan varma. Sen tiedän, että olen hakemassa muutosta omaan elämääni ja se alkaa ilmestyä pieninä virtoina. 

Tehokkaana ihmisenä voisin tehdä suunnitelmia, miten ongelma ratkaistaan. Mutta kun ei huvita eikä ongelma yllättäen tunnu niin isolta. Talossa on eri-ikäisiä lapsia, töissäkäyvä äiti ja paljon puheenpulinaa. :) Löysin netistä eilen ehdotuksen, mitä kotitöitä eri-ikäiset lapset voisivat tehdä. Tästä voisi heittää kotona ideoita:

http://www.mtv.fi/lifestyle/koti/artikkeli/poydan-kattamista-vai-polyjen-pyyhkimista-katso-ikaan-perustuva-listaus-lapsellesi-sopivista-kotitoista/5176800

Olen ehkä lopulta sisäistämässä sitä, ettei kaikkea voi saada. Jos kolmiossa on työ, lapset ja koti, joku noista väkisinkin jää vähemmälle huomiolle. Töissä pitää käydä, että on rahaa elämiseen. Lapsille haluan antaa aikaani ja rakkauttani. Elikkä häviäjä on se koti! On siis ihan oikein antaa kodin sotkeutua välillä. Minulla on opettelemistä tuossa lasten vastuullistamisessa. Murkku osaisi ihan hyvin hoitaa yksin oman huoneensa. Leikki-ikäisen voi opettaa siivoamaan leikkinsä jäljet. Mitenkäs sitten minä? Siivoaja olisi ihana. <3 Ehkä joskus vielä. Ensin voisin miettiä, miten saisin arjen mahdollisimman helpoksi. Mitä se minun tapauksessani tarkoittaisi?

Joka tapauksessa, opettelen kuuntelemaan omia tarpeitani. Yritän keskittyä siihen, mikä on MINULLE tärkeää. Työ muiden eteen ei ole nyt sitä. Työ itseni eteen on nyt juuri sitä. 

Hei, olen alkoholistin aikuinen lapsi.

Varhaislapsuuteni oli aika tavanomainen. En muista siltä ajalta paljoa, mutta valokuvissa näytän hymyilevän. Vanhempani erosivat, kun olin viisivuotias. Sen jälkeen isäni alkoi vähitellen juoda enemmän ja useammin. Asuin lähinnä äidin luona, mutta kävin isän luona yhden tai pari päivää viikossa. En muista määrää tarkkaan, ehkä mieli ei halua muistaa tuota aikaa tarkasti? Isä kävi baareissa ja joi myös kotona. Hänellä oli välillä myös naisystäviä, jotka joivat myös. Ala-asteikäisenä pelkäsin mennä isän luo, koska tiesin hänen juovan taas. Ei ollut väliä oliko viikko tai viikonloppu. Isä lähti monesti baariin ja minä, ainoana lapsena, jäin yksin kotiin. Itkin ja rukoilin isän jäävän kotiin. Joskus hän jäi, yleensä ei. Kenellekään ei tainnut tulla mieleen hommata ala-asteikäiselle lapsenvahtia tai seuraa. En puhunut kenellekään isän juomisesta. Se oli synkkä salaisuus, jota kannoin mukanani. Äitini kannusti aina minua viettämään aikaa isän kanssa ja minähän menin kilttinä tyttönä isälle kylään...

Kun täytin 10 vuotta, isä sanoi, ettei voi antaa minulle enää iltasuukkoa poskelle, koska lastensuojelu kuulemma katsoisi sitä pahalla. Häpeäviittani tiukentui ja koin olevani vastuussa tuosta pahasta ja häpeästä. Kyseessä oli kuitenkin vain viaton suukko poskelle. Mutta jos se on väärin, mikä kaikki muu myös!

Tilanne laukesi lopulta siihen, kun yhtenä yönä karkasin kotoa ja kerroin äidille, etten halua enää mennä isälle. Kerroin isän juomisesta ja baariin lähtemisistä. Mutta en kertonut muusta. En häpeältäni pystynyt.

Kun olin yläasteiässä, isä löysi raittiin naisystävän ja tämän jälkeen hänen juomisensa rauhoittui. Minun ei enää tarvinnut olla pikkuaikuinen ja huolehtia isästä. Sisältä olin kuitenkin jo rikki... En ole vielä tänäkään päivänä kertonut isälle, mitä olen hänen takiaan kokenut. En uskalla puhua siitä hänelle, koska kuvittelen että minun pitää suojella häntä ja pelkään hänen myös hylkäävän minut. Aivan kuten hän hylkäsi minut niinä öinä, kun lähti baariin ja jätti minut kotiin itkemään.

Lapsuudenkokemukset ovat vaikuttaneet elämääni vahingollisesti. Minun on vaikea olla oma itseni ihmisten seurassa ja puhua tarpeistani. Minun on vaikeaa pitää rajojani, koska en tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. En luota aina omaan arvostelukykyyni vaan kysyn muiden mielipiteitä asiaan.

Tunteeni ovat olleet syväjäässä surun ja häpeän vaipan alla. Tämän takia olen kyennyt vain pinnallisiin toverisuhteisiin. Rakkaus merkitsee minulle kipua, tuskaa ja menetystä. Otin puolisokseni miehen, joka osasi ottaa viinaa, vähintäänkin tarpeeksi. Ajattelin mielessäni, että jos sitten itsekin osaisin rentoutua. Huomasin kuitenkin, että pelkäsin hänen ryyppyreissujaan ja erityisesti hetkiä, kun hän palasi humalassa kotiin. Otin sovittelijan ja mielistelijän roolin ja koetin aina rauhoitella häntä. Minun pelkoni kuitenkin ruokki hänen vihaansa ja hän alkoi käydä väkivaltaiseksi. Hän hajotti talossa paikkoja ja huusi minulle, että kuinka paljon pelkään häntä. Lapsuuteni kautta pelkään riitoja valtavasti ja itkin ja rukoilin häntä rauhoittumaan. Itse en koskaan riidellyt vastaan, vaan kannoin tukahdutettua vihaa mukanani. En osannut puhua tunteistani ja tarpeistani. Lopulta erosimme. Molemmat syyttivät toisiaan ja uskoivat vian olevan toisessa. Kunpa olisimme menneet terapiaan tai opetelleet puhumaan asioista!

Pärjäilin elämässä vaihtelevasti menemään kunnes isojen vastoinkäymisten myötä jouduin toteamaan, etten enää pärjää näillä ominaisuuksilla ja eväillä mitä minulla on. En pysty hoitamaan itseäni ja lapsiani, jos en hanki apua. Löysin AAL ryhmän ja opettelen elämänsäännöt ja perusteet uudelleen. Saan siitä toivoa ja uskoa. Haluan luovuttaa vajavaisuuteni ja luonteenvikani pois ja oppia luottamaan elämään ja ihmisiin jälleen. On vaikea elää, kun ei uskalla puhua, luottaa tai tuntea. Askeleet aloitettuani häpeä ja suru ovat palanneet, mutta yritän ottaa ne hyväksyen vastaan. Opettelen uskomaan, etten itse ole paha, huono tai vika. Minussa vain on vajavaisuuksia ja ominaisuuksia, joista voi päästä eroon tai opetella elämään osan kanssa.

Omien kokemusten kautta, en koskaan halunnut tehdä vain yhtä lasta. Minulla onkin, monien vaiheiden kautta, kaksi rakasta lasta. Heillä on tukea ja seuraa toisistaan. Erityisen iloinen olen siitä, että isompikin lapsi saa olla "lapsi", kun hän ei ole enää ainoa.

Olen miettinyt omaa alkoholinkäyttöänikin. En itse välitä niin juomisesta. Olen kuitenkin ajautunut monessa parisuhteessani juomaan, koska en kestänyt sitä elämää sellaisenaan. Turrutin itseäni ja tuskaani alkoholin avulla. Miesystäväni monesti olettivat minun juovan samalla kuin hekin. Ja minähän tottelin, niinhän olen aina tehnyt. Tämä asia on onneksi nyt tasapainossa. Huomaan aika nopeasti, jos ajatukset menevät vanhalle radalle. Mieluummin olen juomatta ollenkaan.

Minulla on vaikea suhde isääni. Kaipaan isääni ja sitä vanhempaa, jonka olisin halunnut. Olisin halunnut olla hänen prinsessansa ja saada hänen ihailuaan ja arvostustaan. Tuntuu että olen jäänyt lapsena ja tyttärenä aivan sivuun hänen elämässään. Aina on ollut jotain tärkeämpää kuin minä. Olen sanonut, että muistan sen alkoholistin joka hän oli kun oli pieni. Hän haluaa kuitenkin vähätellä asiaa emmekä puhua aiheesta. Opettelen nyt ymmärtämään, että hän oli biologinen vanhempani, mutta en tule koskaan saamaan häneltä sitä vanhemmuutta mitä tarvitsen. Minun pitää opetella olemaan oma vanhempani ja luottaa Jumalan ja AAL ryhmän tukeen. 

Äitini kanssa olen puhunut lapsuudestani pariin kertaan tässä viime vuoden aikana. Hän on tunnustanut olevansa itsekin alkoholistin aikuinen lapsi. Kas kummaa, miksi meillä on ollut keskenään vaikeaa vuosien mittaan. Alkoholistin aikuinen lapsi on haluamattaan läheisriippuvainen ja käyttäytymishäiriöinen. Ja meitä oli nyt samassa perheessä kaksi!

Nyt opettelen olemaan omillani ja pärjäämään itse. Opettelen keskittymään omaan elämääni ja löytämään omat tunteeni. Olen koko ikäni koettanut pelastaa muita ihmisiä, mutta nyt haluan pelastaa itseni. Entinen elämäni ei vain onnistu enää ja minun on pakko muuttua. Haluan oppia puhumaan ja luottamaan ihmisiin. Haluan kokea aidot tunteet, niin hyvät kuin pahat. Haluan luopua elämäni ja muiden ihmisten kontrolloimisesta ja luottaa asioiden järjestyvän. En halua enää pelätä riitoja ja vihaisia ihmisiä. Haluan elää tässä hetkessä enkä murehti jatkuvasti jostain. Olen kiitollinen Jumalalle tästä elämästä ja lapsistani.

Kiitos, kun luit tarinani.